Sitten tuli hiljaisuus.
Lavalle astui joustavin askelin hoikka, tummasilmäinen poika viulu kädessä. Hänellä oli yllään musta samettipuku, pitkät kellertävät kiharat valuivat olkapäille, kengissä oli kiiltävät soljet, kaulassa pitsikaulus.
— Kato räähkää, miten on korea, huudahti muurarin eukko Ullan takana.
— Jo on, myönteli pesumummokin. Ullan sydän oli seisahtunut. Sitten se alkoi kiivaasti sykkiä. Nuo silmät! Kenen olivat nuo silmät? Surulliset ja uhmailevat.
Ei, ei, se ei ollut mahdollista. Se johtui vain siitä, että hän koko päivän oli ajatellut Markia niin voimakkaasti. Tuohan on Lajos Miháilyi, unkarilainen ihmelapsi. Ja hänellä oli vaaleat hiukset ja oli vain kymmenvuotias. Mutta pitkä hän oli ikäisekseen.
Nyt poika kumarsi yleisölle ja alkoi soittaa. Ulla koetti tunkeutua lähemmäksi ikkunaa paremmin kuullakseen, mutta sai aimo töytäyksen pesumummolta.
— Se on rohkea tuo tyttö. Tuppaa toisten eteen. Pysy syrjemmällä.
Toinen töytäys muurarin eukon vahvasta kyynärpäästä heitti Ullan toisten taakse. Turhaan hän kurottautui varpailleen nähdäkseen. Hänen eteensä kohosi vankka muuri tukevia selkiä.
Silloin Ulla kääntyi ja lähti juoksemaan kotiin päin.
— Minun täytyy nähdä hänet, hoki hän juostessaan. Tietysti se ei ollut Mark. Sehän on mahdotonta. Markin näköinen vain.