Nopeasti hän syöksyi keittiöön portaita myöten ylös, etsi avaimen maton alta oven edestä, jossa sitä säilytettiin, kun kaikki olivat poissa kotoa, avasi oven ja juoksi huoneeseensa. Pienessä vanhanaikaisessa piirongissa oli hänen säästölippaansa. Nopeasti hän irroitti kaulastaan avaimen, joka riippui punaisista langoista punotussa kantimessa. Sormet vapisivat hänen avatessaan säästölipasta. Siinä olivat hänen pienet säästönsä enimmäkseen suuria raskaita kymmenen ja viiden pennin rahoja, joku hopealantti joukossa. Ulla oli aikonut ostaa niillä tuliaisia kotiväelle, kun hän koulun päätyttyä lähtisi kotiin. Mutta nyt hän ei sitä ajatellut. Kiireesti hän laski. Kymmenen penniä, kaksi kymmentä — viisikymmentä — markka — kaksi markkaa.
— Riitti!
Hän yritti sulkea laatikon, mutta se teki tenän kuten niin usein ennen. Kun yksi nurkka meni sisään, teki toinen uppiniskaista vastarintaa, Ulla työnsi ja kiskoi. Turhaan! Laatikko oli kuin noiduttu.
— Senkin kiusankappale, torui Ulla vedet silmissä. — Ole sitten avoinna!
Hän kiiti ulos, paukahutti keittiön oven kiinni järjestään, väänsi avaimen suulta ja heitti sen maton alle.
Portilla hän törmäsi yhteen Rakelin kanssa.
— Minne sinä? Me jo tulimme pois, Helena ja minä.
Ulla torjui kärsimättömästi kädellään ja lähti juoksemaan raatihuoneelle.
Rakel juoksi lähimpään kadunkulmaan hänen jälkeensä.
— No totta tosiaan, mutisi hän hämmästyneenä, eikö vain hän menekin takaisin! Olisipa Ullan tapaista uskaltaa ihan konserttisaliin.