Ulla pysähtyi hengästyneenä vasta vahtimestarin eteisessä, laski rahansa pöydälle ja sai pääsylipun. Varovasti hän avasi oven ja koetti kuulumattomin askelin pujahtaa sisään. Mutta lukko narahti pahasti, ja puolet yleisöstä kääntyi katsomaan rauhanhäiritsijää, joka tunkeutui sisälle kesken soittokappaletta.
Huh, noita paheksuvia silmäyksiä! Siinä oli pormestarin sinipunerva, käyränenäinen naama, siinä tohtorinnan kalpeat kasvot, apteekkarin kiukustunut silmänisku ja Vaava Lundin ivallinen hymy. Ja tuolla — Jumalan kiitos — tuolla oli Tikan kumara selkä ja haalistunut takki. — Ulla hiipi hänen viereensä, vajosi kiitollisena istumaan ja suuntasi katseensa lavalle. —
Lajos Mihàilyi soitti yhä! Ullan henkeä salpasi.
Se oli — oi — se oli sittenkin Mark. Luonnollisesti. Kun Ulla tarkemmin ajatteli, oli hän oikeastaan tiennyt sen koko ajan senjälkeen kun hän oli nähnyt ilmoituksen lyhdynpylväässä. Hän ei vain ollut uskaltanut itselleen myöntää sellaista ihmettä.
— Mark, kuiskasi hän. Hänen täytyi sanoa jotain ollakseen varma siitä, että se oli totta. Mark, sanoi hän vielä kerran ja nipisti Tikkaa hihasta. Se on Mark.
Soitto taukosi. Vielä lyhyt loppuakordi, sitten yleisön ihastus puhkesi kättentaputuksina ilmoille. Ullan silmät loistivat ilosta ja ylpeydestä.
Markille taputettiin käsiä. Markia ihailtiin.
Ja nyt! Mark kumarsi ja hänen katseensa osui Ullaan. Hän kohotti sormen huulilleen ja heitti lentosuukon suoraan Ullalle.
Voi tuota hupsua, vallatonta poikaa! Ihmiset taputtivat käsiään yhä hurjemmin. Mark kumarsi uudelleen, yhä uudelleen.
Sitten hän alkoi taas soittaa, Ulla tunsi kappaleen. Se oli sama, jonka hän oli soittanut Pikkupappilan ladossa, lempeänä kesäaamuna, kun Minna tuli häntä noutamaan.