— Erinomaista, sanoi Tikka ja paukutti käsiään yhteen, kun soittaja lopetti. — Erinomaista. Hänestä tulee vielä jotain suurta.
Ullan täytyi saada se hänelle sanotuksi.
— Voi, Tikka, voi maisteri, se on Mark, supisi hän.
— Häh! sanoi maisteri, ja katseli hämmentyneenä Ullaan. Mitä sinä puhut?
Oli lyhyt väliaika ja äänekäs puheensurina täytti salin. Ulla puhui matalalla äänellä.
— Ettekö muista? Minä kerroin teille hänestä. Markista. Hänestä, joka rakasti viuluaan enemmän kuin mitään muuta. Hän karkasi ja nyt hän on täällä. Ei ole mitään Lajosta, Mark vain.
Maisteri hivutti sormellaan nenäänsä.
— Ihmeellinen juttu! Oletko varma asiastasi?
— Olen, olen. Hän katseli minua. En tiedä, kuinka he ovat saaneet hänen tukkansa vaaleaksi, mutta silmät ja suu ovat Markin. Ja kädet. Me toiset maalla ihailimme aina hänen siroja, kapeita käsiään. Ne olivat niin erilaiset kuin toisten poikain kädet.
Hyss! varoitti joku. Lavalle oli taaskin astunut lihava, tumma nainen.