— Hän laulaa kurjasti, nurkui maisteri. Koko joukko on viheliäistä, poika yksin osaa jotakin.
Seuraava numero oli ihmelapsen ja seurueen johtajan Antal Miháilyin. Hän oli pieni paksu, mies, harmaahiuksinen, eloisa. Hän soitti selloa, Mark viulua, ja nuorukainen säesti.
Se oli kaunista.
Ulla nautti, mutta odotti siitä huolimatta malttamattomasti konsertin loppua. Kun vihdoin viimeiset säveleet olivat häipyneet, ja taiteilijat vielä kumarsivat lavalla, pujottautui hän yleisön lomitse ulos. Kadulle, portin viereen jäi hän monen muun uteliaan joukkoon odottamaan taiteilijain poistumista raatihuoneelta. Hehkuvin poskin hän kuvitteli, mitä Mark sanoisi hänet tavatessaan.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Sofia tädin keinutuoli heilui kiivaassa vauhdissa.
— Se on ennenkuulumatonta, puhkui hän. Ja nyt häntä on kerrankin rangaistava perinpohjin. Minä olisin jo kauan sitten masentanut hänen taipumattoman luonteensa, mutta te toiset, varsinkin sinä, Agata, pidätte aina hänen puoltaan.
Agata tädin poskilla paloivat punaiset läikät.
— Mutta ehkä hänellä nytkin on joku syy käyttäytymiseensä.
— Syy ja syy. Hän on mennyt konserttiin vastoin meidän nimenomaista kieltoamme. Muuta en halua tietää.