Taas kuului Sofia tädin ääni, tällä kertaa värisevänä!
— Ulla. Missä olet ollut?
Ulla koetti vastata. Mutta ääni petti, mielenliikutus valtasi hänet. Hän vaipui istumaan ja peitti kasvot käsiinsä.
— Oih, kuului nyyhkytysten välistä, hän ei tuntenut minua. Mark ei tuntenut minua.
Tätien hämmästys oli rajaton. He loivat toisiinsa kummastuneita katseita.
Oliko tyttö tullut höperöksi? Vai teeskentelikö hän vain päästäkseen rangaistuksesta?
Mutta Ulla yhä vain nyyhki, ja hänen surunsa oli niin välitön, että Agata sisaren sormet alkoivat kopeloida nenäliinaa.
Johanna läheni tyttöä, laski kätensä hänen olkapäälleen, ja sanoi lujasti. — Lakkaa nyt jo itkemästä, Ulla. Hillitse itsesi. Etkö näe, että me vanhat tätisi istumme tässä.
— Minä olen murheellinen, niin sanomattoman murheellinen, nyyhki Ulla yhä.
— Toivottavasti murehdit tottelemattomuuttasi, huomautti Sofia täti hiukan epävarmalla äänellä.