Ullan nyyhkytykset harvenivat. Hän alkoi toipua. Ja viimein saivat tädit kuulla surun syyn. Hän oli nähnyt Markin. Hän oli juuri Lajos Mihàilyi, se unkarilainen poika. Ja Ullan oli täytynyt päästä näkemään häntä. Ja sitten hän oli jäänyt odottamaan Markia konsertin päätyttyä.
Mutta Mark oli astunut hänen ohitseen. Hän ei ollut katsahtanutkaan Ullaan. Niinkuin vieras hän oli kulkenut. Ulla oli huutanut "Mark", mutta hän ei kääntänyt päätänsäkään. Ulla huomasi kyllä hänen kuulleen, mutta Mark ei tahtonut enää tuntea häntä.
— Siinä hän teki viisaasti, sanoi Sofia täti armottomasti. Tuollainen kodistaan karannut kiertävä musikantti ei ole sopivaa seuraa meidän veljentyttärellemme.
— Mutta, täti, sehän on Mark. Oi, minun täytyy saada tavata häntä.
— Se ei ole lainkaan tarpeellista. Kuten jo äsken sanoin, hän ei ole sopivaa seuraa sinulle.
Ullan katse oli täynnä äänetöntä moitetta. Hän nousi hiljaa paikaltaan ja astui huonettaan kohti.
— Vai niin, sanoi Sofia täti kipakasti, noinko aiot sivuuttaa tottelemattomuutesi? Etkö pyydä edes anteeksi?
— Tädit ovat hyvät ja antavat minulle anteeksi. Hyvää yötä.
Ääni oli soinnuton, kasvot ilmeettömät. Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä.
Hetkisen istuivat kaikki kolme tätiä mykkinä. Sitten Sofia täti puuskahti mielenliikutuksesta läähättäen: