Puolipimeässä vajassa istui Mark mukavasti painautuneena vanhojen vaunujen selkämykseen. Odotuksen jännitys oli kohottanut punan hänen poskilleen, korva tarkkasi, silmät tähtäsivät ovelle.
Raatihuoneen kello löi yhdeksän. Mark kävi kärsimättömäksi.
Mitä, jos hän ei tulekaan!
Kului kotvanen. Nyt hänen täytyi tulla. Mark kohottautui levottomana seisomaan ja teroitti kuuloaan.
Kop, kop. Pihakivityksen mukulakivillä kuljettiin. Askeleet lähenivät vajaa. Ovea raoitettiin, tytön pää kurkisti sisään. Mark kyyristyi nopeasti vaunujen nurkkaan. Ruskea silmäpari pälyi etsien ympäri vajaa.
Ei ketään näkynyt. Ulla seisoi epäröiden, jäädäkö vai lähteä takaisin.
Äkkiä kuului hiljaista hyräilyä:
Su reena, fa riida so lei lei lei.
Ja sitten iloinen naurunpurskahdus.
— Mark!