— Ulla, tule tänne. Mutta ole hiljaa.
Ulla pujottautui kiesien ja trillojen lomitse vaunuja kohti.
— Istu tähän viereeni
Mutta Ulla istui vastapäiseen istuimeen. Häntä ujostutti. Vaunujen yläpuolella seinässä oli pieni ikkuna ja sen valossa tarkastivat lapset toisiaan. Ullan sydän sykki levottomasti. Vaaleakutrinen poika tuossa vastapäätä tuntui äkkiä niin vieraalta. Se oli Mark eikä kuitenkaan Mark. Ja kasvoilla oli uusi ilme, hiukan huolimaton, hiukan teeskentelevä.
Mark istui selkä kenossa ja katseli Ullaa siristetyin silmin.
— Totta tosiaan, Ulla, oletpa kasvanut siitä kuin viimeksi nähtiin.
Hänen äänensä oli suojeleva, vähän yliolkainen.
Ulla tunsi veren kohoavan poskilleen. Hän istui jäykkänä kuin tikku kädet helmassa. Markia huvitti nähtävästi hänen arkuutensa.
— Olit kovin ystävällinen, kun vaivaannuit tulemaan. Minä tuskin uskalsin odottaa sitä.
Ääni oli äärimmäisen kohtelias.