— Niin, Ulla, Mark hiljensi ääntään ja loi tutkivan katseen ovelle.
— Katso, Ulla, jos professori Mihàilyi olisi huomannut, että tunsimme toisemme, ei hän olisi sallinut meidän tavata toisiamme lainkaan.
— Mutta — mutta — — —
Ullan silmät olivat täynnä kysymyksiä.
— He pelkäävät, että minun jäljilleni päästään. Pelkäävät menettävänsä ihmelapsensa. Minäkö en olisi halunnut tavata sinua? Oh, minähän juuri ehdotin, että he ottaisivat tämän kaupungin matkaohjelmaansa senvuoksi, että tiesin sinun olevan täällä. Heti samana iltana kuin olimme tulleet tänne, hiivin ulos sinut nähdäkseni. Kyselin ihmisiltä Sandin koulua ja pujahdin teidän pihallenne. Näin sinun istuvan ikkunalla, mutta en uskaltanut enää niin myöhään tulla sisälle. Odottelin portilla ja arvelin, että sinä mahdollisesti olisit tuntenut minut ja tullut ulos. Mutta silloin tuli kolme tuikean näköistä rouvasihmistä — — —.
— Voi Mark! Sinäkö siellä olitkin? huusi Ulla ja alkoi nauraa.
— Me — me luulimme sinua rosvoksi.
— Ja pelkäsitte tietysti hirveästi?
— Pelkäsimme, oi, kuinka pelkäsimme.
Pihalla liikuttiin, karkea, vihainen ääni huusi: