— Minä en sure sitä, että nyt olen köyhä, ettei isä jättänyt minulle perintöä. Mutta he sanoivat, että isä ei senvuoksi jättänyt minulle mitään, koska hän ei pitänyt minua poikanaan. Se minua eniten surettaa — minä rakastin häntä isänäni ja luulin hänen rakastavan minua. Mutta he ovat turmelleet kaikki, he sanoivat, että isä ei tahtonut tunnustaa minua pojakseen.
Ulla silitti hellävaroen pojan kättä. Hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä.
— Noora ei koskaan sietänyt minua, jatkoi Mark ja lisäsi uhmaavasti — enkä minä häntä. Hän ei tahtonut nähdä minua enää isän kuoleman jälkeen. Hän suuttui, kun minä hyväilin Greteliä ja sanoin häntä pikkusiskoksi. Ja senvuoksi hän lähetti minut pois tohtori Hirschin luo. Mutta minä en viihtynyt siellä. Koko talossa ei ollut ainoatakaan soittokonetta. He halveksivat kumpikin musiikkia, rouva Hirsch torui yhtämittaa. Meitä oli neljä poikaa; meidän täytyi oppia, oppia lakkaamatta.
— Sinähän tiedät, Ulla, kuinka ikävää minusta latina ja matematiikka aina on ollut.
Ulla nyökäytti päätään.
— Sinun olisi kuitenkin pitänyt lukea, sanoi hän hiljaa.
— Minä olisin lukenut, jos isä olisi elänyt. Hänen mielikseen. Mutta nyt ei kukaan piitannut siitä, edistyinkö vai en.
— Me olisimme piitanneet, me Pikkupappilassa, ja Ulrik ja Minna.
— Te olitte niin kaukana, lausui Mark valittaen. Ja kuinka saatoin lukea, kun pääni oli täynnä säveliä. He kätkivät viuluni, koska se muka esti lukujani. Elleivät he olisi sitä tehneet, en olisi koskaan kuunnellut papa Müllerin houkutteluja.
— Kuka on papa Müller? Mark naurahti.