— Professori Antal Mihàilyi on papa Müllerin taiteilijanimi. Papa Müller on köyhä soittoniekka eikä lainkaan mikään professori. Hän soitti kyläkapakassa lähellä tohtori Hirschin kotia. Minun oli tapana hiipiä hämärässä sinne silloin, kun he luulivat minun lukevan läksyjä.
— Hyi, Mark!
Mark iski kämmenensä vaununsyrjään.
— Tiedätkö sinä, miltä tuntuu istua kuivan kieliopin ääressä, silloin kuin sielu huutaa musiikkia? Minä en sitä kestänyt. Kapakasta kuului papa Müllerin viulu avonaisen ikkunani kautta. Minä kapusin ulos ikkunasta ja juoksin sinne. Seisoin pimeimmässä sopessa ja kuuntelin. Mutta papa Müller huomasi minut, kun olin seisonut siinä neljä iltaa. Hän puhutteli minua ja sitten hän antoi minun soittaa.
— Oli ihanata pidellä viulua taas käsissään. Minä vetäisin jousella ja soitin niin, että ukkelit olutseideliensä ääressä heristivät korviaan. Ja papa Müller taputti minua olalle ja sitten hän alkoi houkutella minua mukaansa. Ensin kieltäydyin, mutta hän oli itsepintainen. Hän lupasi tehdä minusta suuren taiteilijan, maailmanmestarin.
Eräänä iltana minä sitten karkasin. Tiesin, missä tohtori Hirsch säilytti viuluni. Otin avaimen hänen kirjoituspöydästään — hän oli silloin matkoilla — avasin kaapin ja otin viuluni. Oli myöhäinen ilta. Minä kätkin viulun päällysvaatteeni alle ja hiivin ulos, kun kaikki jo olivat makuulla. Ulkona odottivat suljetut vaunut. Julius oli ohjaksissa, papa Müller ja madame Lola istuivat vaunuissa. Minä puikahdin vaunuihin, Julius sivalsi piiskalla.
Ja sitten, hyvästi, tohtori Hirsch, latinankielioppeinesi! Hyvästi, Frau Doktorin vihannesliemi ja tympeä makkarakeitto! Mark lähti maailmalle kohti kunniaa.
Me kiersimme ensin Saksan kylissä ja kaupungeissa. Sitten tulimme Itämerenmaakuntiin ja nyt olemme Suomessa.
— Mutta miksi he sanovat sinua kymmenvuotiaaksi? kysyi Ulla viattomasti.
Mark teki kädellään kärsimättömän liikkeen.