Ulla nieli ja nieli. — Minä läksin ilman lupaa koulusta, pois, sanoi hän.
Maisteri istui ja söi.
— Minkävuoksi niin teit? kysyi hän. Mutta elä puhu sieltä ovensuusta. Tule lähemmäksi. Istu tuohon. Ja tuossa on sinulle voileipä. Juustoa myös.
Ulla pureksii voileipää. Pala ei tahdo solua kurkusta alas.
— Minun täytyi mennä, sanoo hän.
— Etkö tiennyt, että se oli väärin? kysyi maisteri ja leikkaa viipaleen juustoa leivälleen.
— Tiesin, mutta joskus ei voi olla tekemättä sellaista, mitä muut ihmiset pitävät vääränä.
Ja sitten Ulla alkaa kertoa. Hän kertoo kaiken, minkä tietää Markista. Hän alkaa hiljaisella äänellä epäröiden, mutta mitä kauemmas hän ehtii, sen kaunopuheisemmaksi hän tulee.
Ja maisteri kuuntelee. Hän on nyt lopettanut syöntinsä ja istuu toinen poski kämmenen nojassa.
— Vai sellainen on Mark, sanoo hän, kun Ulla on lopettanut puhetulvansa. Ja mitä nyt on tehtävä tämän nuoren Paganinin hyväksi? Se on selvää, että monsijö Mjháilyin käsiin emme voi häntä jättää.