Ulla katselee apua odottavana maisteriin. Varmaankin hän voi auttaa. Kunpa vain Mark sallisi itseään autettavan.
Maisteri nousi pöydästä.
— Nyt me menemme tätien luo, sanoi hän. Sinulla on kai asiata heillekin.
Ullan jalat tuntuivat lyijynraskailta.
— Pitääkö minun tunnustaa heille, että puikahdin koulusta? kysyi hän rukoilevasti.
— Sen saat itse päättää, sanoi Tikka rauhallisesti, mutta Ulla näki kyllä, mitä hän ajatteli. Ulla olisi suonut maisterin ymmärtävän, miten vaikeata tädeille oli selvittää muutamanlaisia asioita. He eivät käsittäneet, että kukaan saattaa unohtaa kaiken tavoittaessaan jotain. Heidän mielestään on olemassa vain yksi: velvollisuus, ja he näkevät sen selvästi. Mutta Ullalta velvollisuus joskus peittyy hämärään, sen sijalle astuu toisia, tärkeämpiä näkökohtia.
Ja tuo, että velvollisuus ikäänkuin tekee kiusaa hänelle ja kätkeytyy, on juuri syypää siihen, että hän niin usein erehtyy ja tekee tyhmyyksiä.
Nytkin. Tätien mielestä hänen olisi pitänyt istua koulussa ja tehdä velvollisuutensa. Mutta Ulla arveli, että Mark oli ensi sijassa, Mark rukka, yksinäinen poikaparka.
Ulla kuvitteli velvollisuuden kookkaaksi, ankaraksi naiseksi, jonka suuri valkoinen käsi käski häntä seuraamaan valmiiksi viitoitettua tietä. Mutta oli olemassa pahankurinen, vallaton pikku menninkäinen. Se pujottautui esille velvollisuuden takaa ja houkutteli Ullan viehättäville oikopoluille, jotka eivät tuntuneet lainkaan vaarallisilta, mutta myöhemmin näyttivät, ainakin vanhempien ihmisten silmissä, pahennusta herättäviltä.
Ja nyt velvollisuus vaati häntä katsomaan vääräksi sellaista, mikä ei hänen mielestään ollut väärää. Se oli pulmallista.