Poika tuijotti synkkänä lattiaan. — Hän sanoi, että isä ei itsekään enää uskonut minua pojakseen. Olen löytölapsi vain, ilman laillisia oikeuksia. Sinä kuulit itse, setä, kun hän sen sanoi. Mutta minä en tahdo enää syödä kenenkään armoleipää. Ennemmin kärsin kurjuutta Miháilyin kaltaisten kanssa.
Ulrik Schöring mietti hetkisen.
Poika oli siis paha kyllä kuullut Nooran armottomat sanat. Onnettomuus oli tapahtunut, oli vain yksi keino sen korjaamiseksi.
Hän teki nopeasti päätöksensä.
— Elkäämme kiistelkö, Mark. Sinä et enää halua palata Nooran luo. Hyvä, silloin ehdotan, että minä rupean holhoojaksesi — Nooran suostumuksella luonnollisesti.
Mark pudisti päätään.
— Kiitos, setä, mutta en tahdo enää olla kenellekään kiitollisuuden velassa. Oi — hän koroitti ääntään — niin kauas kuin muistan, olen ollut riippuvainen vieraista ihmisistä. Ensin Albert setä ja Bertta täti, — sitten Kemellit ja sitten — —.
— Sitten isäsi, Mark, puuttui Ulrik vakavasti puheeseen. Elä unohda, Mark, että olet isäsi poika.
Mark astui askeleen lähemmäksi.
— Uskotko, sinä, setä, uskotko todellakin, että minä, että minä olen Hassel? kysyi hän kiihkeästi.