Henrik Gyllenheim oli noussut hyvästelemään. Hän oli tullut kutsumaan Tyyraa ja Jojua Sarvimäkeen viikon päästä. Silloin oli Heddan syntymäpäivä, sitä oli juhlittava oikein komeasti, isä tahtoi niin. Toivottiin vieraiden saapuvan jo edellisenä iltana. Hedda oli herätettävä laululla — Ulla ja Henrik olivat suunnitelleet, että kaikki pukeutuisivat mustalaisiksi.
Rouva Örnfelt kiitti mielissään. Tyyra ja Joju ihailivat kumpikin suloista pikku Heddaa. He tulivat luonnollisesti mielellään, niin kovin mielellään Sarvimäkeen.
Ulla ja Lotti lähtivät Henrikin mukaan. Henrik oli luvannut saattaa heidät kotiin vaunuissaan.
— Tyyra, lausui rouva Örnfelt vieraiden lähdettyä. Sinä olit miltei epäkohtelias, kun Henrik esitti kutsunsa, kiitit armollisesti kuin prinsessa.
— Minun mielestäni ei tarvitse näyttää niin varsin innostuneelta, vaikka saakin kutsun Sarvimäen paroonin luo, virkkoi Tyyra huolimattomasti. En halua tekeytyä naurettavaksi.
Alma Örnfelt hymyili. Ah, noita tyttäriä! Sellaisia he olivat, ylpeitä ja ylhäisiä sormenpäihin asti. Kyllä hän hyvin tiesi, että Tyyra oli onnellinen sydämensä sisimmässä. Tyyra rakasti ylhäisiä tuttavuuksia, hän oli nyt kerta kaikkiaan ylimysluonne.
Ja vertaistensa seurassa jokainen paraiten viihtyi. Mutta hän kätki mielihyvänsä ja tekeytyi välinpitämättömäksi.
Rouva Örnfelt kosketti kahvipannua ja kysyi ystävällisesti sisareltaan.
— Pieni pisara lisää, Elviira kulta? Ja sitten menemme katselemaan uutta mankelia.
Hän oli äkkiä tullut hyvälle tuulelle taas.