— Tyyra, olenko minä hyvä näin?
Lotti asettui seisomaan Tyyran eteen, silmät täynnä rukoilevaa: Sano — että — olen — soma.
Tyyra loi häneen arvostelevan katseen ja nyökäytti sitten hyväksyvästi päätään.
Lotti oli soma, oikein soma. Keltaiset kiharat ympäröivät kapeita, rusottavia kasvoja, siniset silmät loistivat kilpaa safiirikoristeen kanssa, jonka hän — pieni mielistelijä — oli kerjännyt itselleen kaulakoristeeksi Kristiina tädin korulippaasta. Valkoinen puku oli ilmava ja soveltui hyvin lapsekkaisiin kasvoihin.
— Voisit palmikoida tukkasi siivosti ja säädyllisesti, moitiskeli Liisi. Papintyttären ei sovi esiintyä vallattomasti kuin näyttelijätär.
Lotti ravisti kiharoitaan.
— Sitä en tee. Mutta minne ihmeeseen olet pannut nappikoukun, Ulla? Minä en saa kenkiäni kiinni ilman sitä.
— Tuossa on, Ulla nakkasi kenkäkoukun Lotille. — Mutta hirveätä, Lotti, mikä kauhea läiskä sinulla on selässäsi?
Lotti kiersi kaulaansa nähdäkseen.
— En minä näe.