— Miten kauniita, huudahti Martta. — Sofia täti, etkö tahdo tulla katsomaan lipeäkalaa, pyysi hän.
Hän oli huomannut vanhan neidin kopeloivan nenäliinaansa.
Nenäliina upposi takaisin taskuun. Sofia neiti piti paljon hyvästä ruoasta.
NELJÄS LUKU.
Liisi oli tullut kotiin Helsingistä. Hiukan laihtuneena, hiukan kalpeana, hiukan ylimielisenä. Puhui hitaasti, säännöllistä kirjakieltä, rypisti silmäkulmiaan, kun pojat melusivat ja hymyili pikkuvanhasti Ullan ja Lotin puheille.
— Melkein yhtä täydellinen kuin Tyyra, kuiskasi Lotti Ullalle.
Tädit eivät hyväksyneet Liisiä. Hän oli heidän mielestään aivan liian nykyaikainen. Ja sen lisäksi nenäkäs. Pappilan lapset eivät ylipäänsäkään — eivät ainakaan tytöt — tyydyttäneet heidän pedagoogisydäntään. Martta tosin — hänestä saattoi tulla sievä ja kelpo maalaistalon emäntä tai pappilanrouva, mutta Ulla oli aivan liian raju ja Lotti hemmoteltu. Minna — hänhän oli kieltämättä suloinen, mutta ei kyllin vakava. Ja miksi hänen tukkansa oli niin huolimattomasti kammattu, kiharat pyrkivät aina ohimoille — "meidän nuoruudessamme" kastoivat siivot nuoret tytöt tukkansa vedellä saadakseen sen pysymään sileänä.
Mutta eräänä iltana tapahtui koko käänne Liisin eduksi. Pastori ja Anna olivat pitäjällä köyhiään katsomassa. Minna oli ajanut Kaunialaan sulhasensa kanssa tervehtimään Kristiina Blylodhia, joka oli hiukan vilustunut. Tädit istuivat käsitöineen arkihuoneessa. Martta ompeli ahkerasti, mutta Liisi istui tapansa mukaan ilman käsitöitä. — Ulla juoksi huoneeseen.
— Liisi, kutsui hän, Harjulan lapset ovat täällä. Etkö tule mäkeä laskemaan?
— En, vastasi Liisi. Minusta on hauskempi istua täällä kuuntelemassa tätien juttuja. Rakas Agata täti, kertokaa nyt vielä minkälaista oli, kun täti oli promotionissa ja kreivi Berg kielsi ylioppilaita laulamasta. Ja sitten he kuitenkin lauloivat, eikö totta?