Agata tädin silmät loistivat. Hän oli ollut serkkunsa seppeleensitojatar silloin, ja promotioni oli hänen elämänsä onnellisin muisto.
Hänkin oli kerran ollut nuori ja elämänintoinen. Hän oli kävellyt kuusi peninkulmaa jalkaisin ennättääkseen ajoissa perille seppeleensitojaisiin, kun pappilan hevonen äkkiä oli sairastunut eikä hänen matkakassansa ollut varattu vieraan hevoskyydin maksamista varten.
— Se tapahtui siihen aikaan, — yhtyi Sofia puheeseen, jolloin Henriette Rehnbäck vietti häitään. Muistatko, Johanna, hän meni naimisiin heränneen kanssa ja hääpäivänään hän lahjoitti pois kaikki entiset pukunsa ja kävi siitä asti puettuna kuten muutkin heränneet.
Johanna nyökäytti päätään. — Kyllä, jatkoi hän yksikantaiseen tapaansa. Ja siihen aikaan myös — — —
Ja sitten tuli taas uusi juttu menneiltä ajoilta.
Liisi ahmi jokaisen sanan tätien huulilta. Tämä oli tädeille uutta. Tuommoinen nuori tyttö, melkein lapsi vielä ja noin mieltynyt vanhojen seuraan.
— Kieltämättä Liisissä on hyvää ainesta, uskoi Sofia täti sisarille illalla, kun he jäivät kolmisin. Tuo nykyajan henki vain pyrkii pilaamaan nuoria.
Ja siitä hetkestä alkaen tädit suosivat Liisiä.
Joulu läheni nopeasti, ja koko talo oli touhussa. Tädit sulkeutuivat huoneeseensa salaperäisinä. Lapset olivat alituisesti tiellä, ja heitä ajettiin joka paikasta muualle.
— Olisi parempi, jos voisimme tekeytyä olemattomiksi joulun edellä ja ilmestyä vasta jouluaattona, kun kaikki on valmista, tuumi Lotti. Se olisi hyvin mukavaa isoille ihmisille.