Joju lepäsi väsyneenä, mutta tyytyväisenä mukavassa vuoteessaan, joka Alma Örnfeltin vaatimuksesta oli tuotu Onnelasta. Hän uskoi varmasti paranevänsä päästyään Pikkupappilaan.
Noora oli neuvotellut lääkärin kanssa, ja tämä oli kehoittanut suostumaan pojan pyyntöön.
— Pastorinrouva ei suotta ole ollut vanhan Gustaava Schöringin opissa. Hänellä on hyvä käsi ja tarkka silmä. Pojan hermosto on äärimmilleen ärtynyt. Jotain on hullusti hänessä. Kunpa vain pääsisimme syyn perille.
Mutta näytti siltä kuin ei Joju sittenkään olisi jaksanut vaurastua. Ja eräänä päivänä hän toden teolla peljästytti pastorin rouvaa.
Nuoret olivat päättäneet lähteä yhdessä ravustamaan. Mark oli tullut Kaunialasta ja Henrik Gyllenheim Sarvimäeltä. Oli määrä lähteä yöksi läheisen joen rantaan ja palata vasta aamulla. Joju makasi vuoteessaan ja kuunteli iloista hälinää, ovien pauketta, raikasta naurua, kiireisiä askelia, kaikkea sitä puuhaa, joka syntyy, kun nuorten parvi lähtee liikkeelle.
Joju kuunteli ja ajatteli katkeria ajatuksia. Siinä hän makasi vuoteeseen kytkettynä ja muut pitivät hauskaa.
Ei kukaan edes tullut häntä tervehtimään. Markia hän ei tahtonutkaan tavata, mutta Henrik olisi voinut tulla.
Joku väänsi ovenkahvaa. — Sisään astuivat Henrik ja Mark.
— Hei, poika! huusi Henrik, terve mieheen.
Jojun kasvoille tuli hätääntynyt ilme. Hän käänsi päänsä seinään päin.