Martta lennähti punaiseksi.
— Olenhan minä.
— Et ole. Sinä lauloit ennen aina ja nauroit paljon. Sinä olet tullut paljon hiljaisemmaksi. Ja huokaatkin usein, kun olet yksin tai luulet, etten minä huomaa. Ja laulusi ovat aina surullisia.
Martta tunsi itsensä jollain lailla syylliseksi. Joju oli tarkkanäköinen, kuten sairaat usein. Hänen entinen iloisuutensa oli haihtunut ja hän tiesi kyllä syyn. Muutkin sen tiesivät, Martta ei koskaan ollut osannut kätkeä salaisuuksiaan. Äiti oli häntä lohduttanut ja sanonut, että sellaiset surut hälvenevät ajan kuluessa. Mutta Martta tiesi, että vaikkakin hän voittaisi surunsa, ei hän silti koskaan unohtaisi sydämensä ensi unelmaa.
Joju oli koko päivän harvinaisen hiljainen ja ajatuksissaan. Illemmalla hän pyysi, että Anna täti soittaisi jotain. Pastorin rouvan soittaessa hän äkkiä vilkastui ja soiton tauottua hän pyysi, että lähetettäisiin noutamaan Nooraa. Ja kun pastorin rouva ehdotti, että Noora haettaisiin vasta seuraavana aamuna, kun oli jo myöhä, sanoi hän kärsimättömästi:
— Ei, ei, tänään vielä hänen on tultava, muutoin en saa ensi yönä unta. Mutta Jonatan sedän pitäisi ensin tulla luokseni.
Kun Noora levottomana siitä, että hän näin myöhäisellä hetkellä noudettiin, kiirein askelin astui Jojun huoneeseen, tapasi hän ovella pastorin.
Hänen kasvonsa olivat vakavat ja liikutetut.
KUUDESKOLMATTA LUKU.
— Joju, miksi sen teit?