— Minä olin suuttunut — oi niin suuttunut Markiin. Ja sitten muistin äidin kerran sanoneen: Ellei Hassel laillisesti tunnusta Markia pojakseen, saa Noora kaiken omaisuuden.
— Hävititkö sen?
— Minä revin sen kahtia ja heitin palat siihen aukkoon, joka oli seinälaudoituksessa ikkunasta vasemmalla. Muistathan, Fredin kirjoituspöydän ääressä. Elä ole niin totinen, Noora, minun on ollut niin vaikea olla. Juuri siksi olen sairastanut. Minä en ole ennen uskaltanut puhua, mutta eilen oli Henrik luonani ja hän sanoi, että miehen tulee olla rohkea. Minä aioin kyllä ensin heti kertoa siitä sinulle. Mutta sitten Fred kuoli, ja kaikki oli niin surullista ja juhlallista. Ja minä pelkäsin. Oi, kuinka pelkäsin!
Hänen poskensa hehkuivat. Noora antoi rauhoittavaa lääkettä hänelle.
— Nyt sinun tulee nukkua. Elä ajattele mitään. Kaikki selviää.
— Noora, pojan ääni painui kuiskaukseksi. Kerrotko tästä Markille?
Nooran kasvot jäykkenivät.
— Lähden huomenna Kaunialaan. Mark saa luonnollisesti myöskin tiedon asiasta. Ja nyt hyvää yötä.
Rouva Örnfelt oli suunniltaan saatuaan tiedon Jojun tunnustuksesta. Oli käsittämätöntä, että hänen ja Wilhelmin poika oli saattanut tehdä jotain sellaista. Hän ei voinut sitä uskoa.
— Kenties hän vain hourii? lohduttautui hän itsekään sanojaan uskomatta.