— Saammeko mekin valvoa? huusivat kaikki yhteen suuhun. Voi, äiti, se olisi kauhean hauskaa! Lupaathan, äiti. Rakas äiti, tämä yksi ainoa yö vain.
Tädit, mielissään siitä, että heidän ehdotuksensa voitti kannatusta nuorten parissa, yhtyivät pyyntöihin. Ja niin päätettiin seuraava yö valvoa leivintuvassa.
Illallisen jälkeen kokoontui suurin osa perheenjäseniä leivintupaan. Isää ja äitiä ei päästetty mukaan, — tämä oli ainoa tilaisuus, jolloin heitä varten aiotut joululahjat saatettiin valmistaa.
Johanna täti oli jo iltapuolella Riikan avulla nostanut tulelle valtavan padan ja seisoi hämmentämässä ihmepuuroa, kun muut tulivat sisään. Suuri leivintupa näytti kodikkaalta räiskyvän tulen valossa. Katossa riippuva pieni lamppu jakoi säästeliäästi valoa, mutta tämä puolihämärä vain lisäsi tilaisuuden tenhoa. Käsitöitä varten oli Martta tuonut pöytälampun, ja sen valoon, pitkän, maalaamattoman leivinpöydän ääreen asettui koko yötsyjoukko. Jokaisella oli oma käsityönsä. Liisikin ompeli kanavasta sukkanauhoja äidille.
Tädit puuhasivat toimekkaina ja mielissään. He tunsivat olevansa illan sankareita puuroineen.
Kun kaikki olivat asettuneet istumaan, kohotti Sofia täti käskevästi kättään ja Johanna täti aloitti lieden ääressä ehtoovirren.
"Jumalan säädyn perästä Ehtoo ja yö nyt lähestyy, Päivä on nyt pois kulunut, Pimeys päälle joutunut."
Tätien kuluneet äänet yhtyivät väristen nuorten raikkaisiin säveliin. Hartaudella laulettiin pitkä virsi loppuun. Takkavalkean levottomat liekit loivat satumaisen hohteen vanhoille ja nuorille kasvoille. Puuro padassa pulputti ja puhisi, neulat ja sukkapuikot kulkivat vinhasti näppärissä sormissa.
Ulkona heitti tuisku lunta ikkunaan, ja tallista kuului silloin tällöin töminä, kun hevoset kohottivat jalkojaan.
— Eikö kukaan osaa kertoa kummitusjuttuja? kysyi Ulla.