— Se on sopimatonta ajanvietettä näin ennen pyhää joulujuhlaa, huomautti Johanna täti lieden äärestä.
— Agata täti varmaankin osaa, mairitteli Liisi.
Agata täti pudisti kieltäen päätään. — Ei, ei lapseni, kuten Johanna täti jo sanoi, eivät kummitusjutut ole sopivaa kuulemista varsinkaan nuorille korville.
— Sitäpaitsi ne aina ovat tuulesta temmattuja, arveli Minna.
— Ei aina. Minulla itselläni on ollut ihmeellinen elämys. Se tapahtui kerran, kun nuorena tyttönä olin enoni luona, suuressa vanhassa kartanossa täällä Hämeessä. Siihen aikaan saattoi tapahtua, että herrat löivät korttia koko yön, kun tulivat toistensa luo vieraisille. Sinä iltana oli enoni syntymäpäivä ja vieraita oli tullut yli koko pitäjän, vieläpä lähipitäjästäkin, sillä enoni oli varakas ja arvossapidetty mies paikkakunnalla. Juhlittiin koko päivä, aamupuolella juotiin kahvit, sitten syötiin päivällinen ja illalla alkoivat herrat pelata korttia.
Oli lämmin kesäilta, Malviina täti ja minä istuimme kiikkulaudalla vanhojen lehmuksien varjossa. Äkkiä tarttui täti minua käsivarteen ja viittasi enon kamarin ikkunaan. Minä katsoin sinne ja tiedättekö, mitä näin? Huh, vieläkin puistattaa ruumistani sitä ajatellessani.
— Entä mitä!
Kuulijat olivat äärimmilleen jännittyneet.
— Luurangon, joka istui avoimessa ikkunassa.
— Hui! kiljaisivat kaikki yhteen ääneen.