— Tietääkö Ulrik tästä? kysyi pastorin rouva, Minnalle se ainakin on uutinen.
Kristiina täti nauroi sydämellisesti.
— Minä olen karannut, ystävät, karannut kuin viisitoistavuotias koulupoika. Ulrik ei tiedä mitään ja pyydän, ettette kerro tästä Minnallekaan. Vien nyt Taavan luo tavarani ja ajan sieltä sitten takaisin tänne. Jos nuoret haluavat, palaan parin kuukauden kuluttua Kaunialaan.
— Hän on oikeassa, sanoi Sofia neiti päättävästi. Uskokaa minua, neiti Blylodh, minä olen pätevä oikein arvostelemaan hienotunteisuuttanne.
Kristiina täti käännähti nopeasti puhujan puoleen.
— Kuinka niin?
Sofia täti teki torjuvan liikkeen lihavalla kädellään.
— Älkää kysykö. Ihmiselämässä on haavoja, jotka eivät koskaan mene umpeen, ja muistoja — —
— Vai niin, sanoi Kristiina täti kuivasti ja ojensi kuppinsa saadakseen lisää kahvia.
Minna tuli huoneeseen hiukan kalpeana, hiukan surumielisenä.