Kristiina täti painoi suutelon tytön molemmille poskille.
— Tule onnelliseksi. Rakasta häntä. Elä koskaan anna epäluottamuksen myrkyttää suhdettanne. Sanat kuiskattiin nopeasti Minnan korvaan. Hän tuskin tajusi ne, ennenkuin täti jo oli päästänyt hänet syleilystään.
— Ja nyt minä lähden. Pastori, tuletko saattamaan minua rekeen.
— Neiti Blylodh ei ole erikoisen hellätunteinen, huomautti Sofia täti — mutta eihän voi vaatia ymmärtämystä ihmiseltä, jolla ei ole muistoja.
Pastorin rouva oli rientänyt eteiseen.
— Rakas Kristiina täti. Jää meidän luoksemme pappilaan. Täällä tulee nyt niin tyhjää Minnan lähdettyä. Olisi meille suuri ilo, jos jäisit tänne, koska itsepäisesti tahdot Kaunialasta pois.
Kristiina Blylodh taputti Annaa selkään.
— Kiitos, kiitos, ystäväni. Minä tulen luoksenne, mutta, — hän hiljensi ääntään, — vasta sitten kun kälysi ovat matkustaneet muistoineen.
Lyhyen talvipäivän hämärtyessä ilmoittivat kulkuset maantiellä ensimmäisten vieraiden saapuvan. Ne olivat Fred Hassel ja Mark. Sulhanen ja Kristiina täti olivat tulleet aikaisemmin. Hassel puristi ystävänsä kättä liikutettuna.
Ulrik Schöring käveli levottomana huoneesta toiseen. Minnaa hän ei saanut nähdä — ei ollut nähnyt koko päivänä.