Kulkuset kilisivät. Reki toisensa jälkeen pysähtyi pihalle, jota kirkkaasti roihuavat soihdut — Fred Hasselin toimesta — valaisivat. Ja portaiden eteen, kummallekin puolen olivat pikku pojat sytyttäneet kaksi komeata lumilyhtyä. Ne olivat maksaneet heille kahden päivän kärsivällisyyttä kysyvän työn, mutta mitäs siitä — olihan nyt Minnan häät. Ulla, joka hartaista pyynnöistään oli saanut luvan olla katselemassa, kun morsianta puettiin, juoksi hätääntyneenä saliin.
— Missä äiti on? kysyi hän Kristiina tädiltä.
— Mikä on hätänä?
— Agata täti on niin hermostunut, äidin pitäisi tulla auttamaan, muutoin ei Minna joudu ajoissa valmiiksi.
— Minä tulen. Äidillä on muuta tekemistä.
Morsiamen pukuhuoneessa kohtasi Kristiina tätiä surkea näky. Minna istui kuvastimen edessä onnettoman näköisenä, Agata täti asetti kruunua hänen hiuksilleen vapisevin käsin. Tätirukka oli liikutettu ja kiihtynyt, kruunu ei millään ottanut pysyäkseen oikeassa asennossa, kallistui milloin vasemmalle milloin oikealle.
Minnan kasvot kirkastuivat, kun Kristiina täti iloisena ja rauhallisena astui huoneeseen.
— Saatte joutua, vieraat ovat saapuneet, sanoi Kristiina täti.
— Minä en saa sitä pysymään, valitti Agata neiti. Voi, voi, olen huono, tottumaton kaaso.
— Sallitteko minun auttaa?