Ja niin Kristiina täti sai kiinnittää myrttikruunun ja morsiushunnun lemmikkinsä kiharoille.
Sitten tulivat isä ja äiti, ja kaikki muut poistuivat huoneesta jättäen heidät vielä kerran kahden kesken tyttärensä kanssa, ennenkuin he antoivat hänet pois.
Ja viimein Ulrik Schöringin kärsimykset päättyivät, ja ovi aukeni ja Minna astui isänsä taluttamana sisään kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan ennen. Ja morsiustytöt ja sulhaspojat asettuivat kummallekin puolen morsiusparia, ja Minna ja Ulrik polvistuivat isovanhempien morsiusjakkaroille, ja isä luki pyhät vihkisanat.
Mutta kun luettiin ne sanat, jolloin sulhasen tuli ottaa sormus esille pistääkseen sen morsiamen sormeen, kohosi kylmä hiki Ullan otsalle. Hän oli kerran ollut läsnä isän kansliassa, kun pappilan muonarenki ja karjatyttö vihittiin. Sulhanen oli silloin unohtanut sormuksen kotiin, morsian oli vuodattanut kyyneleitä surusta ja häpeästä, ja vihkimätilaisuus täytyi keskeyttää.
Ajatteles, jos Ulrikin muisti oli tehnyt saman tepposen hänelle. Hän oli kyllä ollut niin hajamielinen ja höperö koko päivän, ettei se ketään kummastuttaisi.
Kas niin, nyt hän alkoi kopeloida sitä hännystakin taskuista, ensin yhdestä, sitten toisesta.
— Löytyi. Jumalan kiitos!
Liisi töyttäsi Ullaa vihaisesti kyynärpäällään. Hyväinen aika! Hän oli lausunut sanat ääneen ja kaikki kääntyivät katsomaan. Ja Mark virnisti. Ja Henrik Gyllenheim, hänen sulhaspoikansa, nosti käden huulilleen. Nauroi tietysti. Aina hänelle piti jotain hullua tapahtua.
Ulla veti hengessä itseään tukasta.
— Me emme kutsu Ullaa häihimme, Lotti. Hän herättää kirkkopahennusta, sanoi Henrik puoliääneen, kun vihkiminen oli päättynyt ja vastavihittyjen onnitteleminen alkoi.