Pöydän päässä istuivat Fred Hassel ja Noora. Edellämainittu oli lempeällä väkivallalla suostutettu rupeamaan leskimiehyydestään huolimatta ensimmäiseksi sulhaspojaksi. Toisena parina olivat Martta ja Jaakko Kemell. Ja onnellinen, punoittava Naima oli saanut osalleen Samuli ylioppilaan. Heidän vieressään istuivat Liisi ja vänrikki Rehn, Ulrikin pikku serkku, joka Liisin sanojen mukaan ei osannut puhua muusta kuin koirista ja paraatista. Nuori Rehn puolestaan koetettuaan turhaan löytää harrastusta ja ymmärtämystä haluttomasta pöytätoveristaan kääntyi vasemmanpuolisen pöytänaapurinsa, kauniin Tyyra Örnfeltin puoleen. Ja senjälkeen Liisi sai häiritsemättä vaipua omiin ajatuksiinsa, vänrikki ei luonut häneen katsettakaan, Tyyra Örnfelt osasi keskustella — ah niin — hän olikin pääkaupunkilainen ja lisäksi sotilaan tytär. Ja miten viehättävä, miten notkea sanoissaan!
Pöydän alipäässä istuivat Henrik Gyllenheim ja Ulla, Mark ja Lotti. Se oli iloinen pöytäkunta, joka vaivoin sai pursuavan elinvoimansa asettumaan siihen hiljaiseen äänilajiin, jonka vanhempien ihmisten läsnäolo viereisessä huoneessa ja sopivaisuuden vaatimukset teki välttämättömäksi.
Alma Örnfelt ja Elviira Kemell loivat ruokasalin avonaisesta huoneesta tuon tuostakin nopean katseen nuorten iloiseen pöytään.
— Miellyttävä mies tuo Hassel, huomautti Alma sisarelleen. Ja niin nuoren näköinen.
Harjulan rouva nielaisi pisteliään vastauksen, joka oli livahtamaisillaan hänen huuliltaan. Alman ei pitänyt luulla häntä kateelliseksi. Kyllähän sen sokeakin huomasi, mihin päin asiat olivat menossa Nooran ja Hasselin välillä.
Rouva Örnfelt katseli tyttäriään tyytyväinen hymy huulillaan. Kieltämättä Noora ja Tyyra kumpikin herättivät eniten huomiota nuorten tyttöjen parvessa. Noora oli vasta yhdeksäntoistavuotias, mutta käyttäytyi jo arvokkaasti ja tottuneesti kuin suuren maailman nainen, ja Tyyra kävi päivä päivältä kauniimmaksi.
Tyttäristä hänen katseensa osui Jojuun, ja silloin ylpeän itsetietoinen katse vaihtui alakuloiseksi. Joju rukka oli syksyn kuluessa käynyt huolestuttavan kivuliaaksi. Kasvojen väri oli kelmeä ja selkä pyrki kasvamaan vinoon. Ja hermostunut hän sen lisäksi oli, äreä ja vaatelias. Omaisten oli vaikea noudattaa hänen oikkujaan varsinkin senjälkeen, kuin isä oli kuollut. Rouva Örnfelt huokasi. Hän suri vilpittömästi miestään. — Eversti Örnfelt oli aikaisemmin syksyllä kuollut halvaukseen. Perhe eli nyt paljon ahtaammissa oloissa.
Taas suuntautuivat äidin silmät nuorten huoneeseen. Siinä istuivat Henrik Gyllenheim ja Mark, kumpikin edusti voimaa ja kauneutta omalla tavallaan. Vertaileva katse siirtyi heistä kelmeään Jojuun.
Poika tapasi äidin katseen ja pusersi huulensa tiukasti yhteen. Hän tiesi hyvin, mitä äidin sydämessä liikkui. — Henrik ja Mark nauroivat paraillaan hilpeästi. Miksi eivät nauraisi? Olivathan he terveitä — heidän selkäänsä ei alituisesti pakottanut, heidän vartalonsa oli suora ja norja, he saattoivat luistella ja heittää palloa, tanssia ja pistää pieneksi otteluksi koulutoverien kanssa, kun halutti.
Ja heitä ei kukaan säälinyt.