Sitten hän kohtasi Nooran katseen. Sisar nyökäytti hänelle hymyillen kaunista tummatukkaista päätään. Joju pakotti huulensa hymyilyyn. Nooran tähden hän tahtoi näyttää iloiselta. Hänen kärsivä, katkera pojanmielensä oli kiintynyt sisareen hartaalla ihailulla. Äiti häntä vaivasi alituisella huolehtimisellaan ja nalkutuksellaan:
— Joju kulta, muista terveyttäsi. Joju, elä rasita selkääsi. Joju, oletko ottanut lääkettä? Et kai rasitu, Joju?
Sellaista äiti saattoi hokea toisten poikien kuullen. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, miten kiusallista se oli.
Päivällisen jälkeen nuoret nostivat pois pöydät ja alkoivat leikkiä. Tanssia ei pastori suvainnut, Pikkupappilassa ei koskaan tanssittu. Mutta hauskat vanhat piiri- ja panttileikit huvittivat nuoria yhtä paljon. Ja loppujen lopuksi tanssittiin kruunu morsiamelta. Se joutui Nooralle.
— Hän näki. Minna näki! huusi Ulla.
Mutta hänen huutonsa hukkui nauruun ja onnitteluihin. Noora vastaanotti onnittelut rauhallisesti hymyillen. Rouva Örnfeltin kasvot hohtivat tyytyväisyyttä.
Vähän myöhemmin morsiuspari lähti. Minna heitti kyynelsilmin hyvästi isälle ja äidille, suuteli hellästi Marttaa ja syleili jokaista sisarta ja veljeä erikseen.
Ulkona oli pakkanen kiihtynyt, tähdet kiiluivat taivaalla ja lumi loisti valkeana. Ulrik Schöring nosti nuoren vaimonsa Kaunialan juhlarekeen, muhkeat parihevoset lähtivät juoksemaan vinhaa vauhtia.
Minna loi viimeisen katseen taakseen.
Vielä kerran vilkkuivat tulet Pikkupappilan ikkunoista, sitten tie teki mutkan.