— Koti jäi taakse.

KUUDES LUKU.

Juhlahumu oli ohitse. Pikkupappilassa palauduttiin vähitellen arkielämän askareihin ja mielialaan. Jonkinlainen harmaa, haikea tyhjyys oli kodissa vallalla. Minnan suloinen, hilpeä olento tuntui vielä väikkyvän suojissa. Pastorin hiljaisessa, tupakalle tuoksuvassa työhuoneessa häntä ehkä eniten kaivattiin. Minnan oli tapana usein istua isän kirjoittaessa hänen pöytänsä ääressä käsitöineen. Hän ei puhunut paljon, hänen pelkkä läsnäolonsa tuotti isälle iloa. Minnan lähdettyä tuntui koti nyt niin oudon tyhjältä ja autiolta. Muut lapset olivat tietysti hekin kodissa. Martta puuhasi ja askaroi kuin ennen, toiset olivat hyvät kukin omalla tavallaan ja isälle rakkaat, mutta oi — Minnan suloa ei ollut heissä kenessäkään. Kukaan toisista ei osannut täyttää isän piippua niin herttaisen veitikkamaisesti äidiltä hiukan niinkuin salaa, ei kukaan ollut niin näppärä juoksuttamaan isälle työtakkia ja tohveleita, kun hän väsyneenä palasi pitäjältä. Eikä kukaan kuunnellut niin hartaalla mielenkiinnolla isän pitkiä saarnoja, kun hän niitä lauantai-illoin luki ääneen.

Äidillä oli nykyään niin paljon puuhaa lasten vuoksi, hänen aikansa ei enää tahtonut riittää. Ja sitäpaitsi — äiti oli koko ankara arvostelussaan.

— Nyt olet taas kirjoittanut liian pitkän saarnan, saattoi hän yhtäkkiä sanoa. Taikka: — Tuo oli liian korkeastioppinutta.

Mutta Minna, hän ymmärsi, että papilla saattoi olla paljon sydämellään sellaista, joka hänen välttämättä täytyi saada sanotuksi seurakunnalle. Minna ei koskaan moittinut hänen saarnojaan monisanaisiksi tai vaikeatajuisiksi.

Ja pyhäaamuna hän ei milloinkaan laiminlyönyt seurata isää kirkkoon. Äidillä saattoi olla esteitä, Martalla niinikään, mutta Minna oli uskollinen. Pastori tiesi, että oli sää hyvä tai paha, aina istui papinpenkissä hoikka, tummasilmäinen olento, väsymättä kuunnellen samaa saarnaa, jonka isä jo edellisenä iltana oli hänelle lukenut.

Mahtoiko Minna ensi pyhänä tulla jumalanpalvelukseen? Kaunialasta oli pitkä matka kirkolle. — — —

Äiti ja Martta järjestelivät kaappeihin parempia porsliineja ja hopeita. Martta oli pahalla tuulella. Palvelijat olivat kiireessä tehneet vaurioita, kalleissa porsliinivadeissa oli säröjä, joku hopealusikka oli kateissa, täytyi panna Riikka kovalle, ennenkuin se löydettiin — likavesisaavista.

Vähemmästäkin saattoi menettää mielenmalttinsa.