Tyyra punastui. Nopea välähdys silmissä ja huulien yhteenpuserrus osoitti sanojen sattuneen. Mutta hän vastasi kohteliaasti:
— Luulen äidin parhaiten ymmärtävän, mihin meillä on varoja. Jos hän tahtoo, että käytän paikatulta hameita ja parsittuja sukkia, niin teen sen mielelläni.
— Arvatenkin, neiti Mallikelpoinen, sanoi Elviira täti nolattuna. — Vai on Ullakin täällä? Mitä asiaa sinulla on? Vai muutoinko vain tulit kyläilemään tällaisessa pyryssä?
— Minä tulin kertomaan, että pääsen kouluun.
— Vai niin, kylläpä Pikkupappilassa nyt ruvetaan suuresti elämään — kaksi tytärtä yhtaikaa kouluun.
— Äiti, sanoi Emma, minäkin tahtoisin päästä kouluun.
— Loruja, sinä pysyt kotona kuten Miili ja Naimi. Meillä ei ole varoja kouluttaa tyttäriämme, — Minä tahtoisin samaan kouluun kuin Ulla, jatkoi Emma itsepintaisesti, Ullan tätien kouluun.
— Se on hyvin hyvä koulu, alkoi Ulla selittää auttaakseen ystäväänsä — — —
— En pidä sinua pätevänä arvostelemaan sitä, katkaisi Elviira täti hänen puheensa. — Ja sinä, Emma, saat tyytyä siihen oppiin, minkä sisaresikin ovat saaneet. Opi kehräämään, kutomaan kangasta, leipomaan ja keittämään ruokaa. Enempää ei kelpo tyttö kaipaa. Kaikki muu on turhuutta.
Ulla loi toivottoman katseen ystäväänsä. Tämä oli ottanut sukkaparin äidin tuomasta läjästä ja tarkasti sen reikiä, äänetönnä, murjottaen.