— Kuinka uskalsit sanoa tädeille tuota?
— Mitä tarkoitat?
— Kuinka uskalsit sanoa, että tahdot olla yksin kirkossa?
Rakelin kasvot ilmaisivat epäluuloa ja ihmettelyä.
Ulla katseli häntä, ja samalla hänelle selvisi se erikoisuus, mikä Rakelin olennossa aina oli häntä oudostuttanut. — Rakel oli pelkuri, hän pelkäsi puhua totta.
— Etkö sinä sitten olisi kertonut sitä? kysyi Ulla.
— En koskaan, en olisi uskaltanut. Olisin keksinyt jonkun verukkeen, minkä tahansa.
— Minä pelkään tätejä, jatkoi hän. Pelkään heitä kauheasti. Olen sitäpaitsi aina pelännyt. Isäni on kova mies, äiti ja me lapset, elämme alituisessa pelossa hänen vuokseen. Olen pienestä pitäen oppinut salaamaan ja teeskentelemään.
— Mutta silloinhan olet epärehellinen, sanoi Ulla vilpittömästi.
Rakel hätkähti ja katsoi hätäisesti Ullaan. Sitten hän punastui korvia myöten.