— Sinä olet typerä, tiuskasi hän. Minähän vain laskin leikkiä. Ja nyt menet tietysti kielimään tädeille.
— Sen asian hoidat sinä paremmin, arveli Ulla kylmästi.
Mutta sitten hänet valtasi sääli. Rakel parka, mahtoi olla hirveätä aina pelätä ja teeskennellä.
— Me puhumme aina totta kotona, sanoi hän enemmän itselleen kuin Rakelille.
Toinen naurahti katkerasti. — Miksi ette puhuisi? Eihän teidän tarvitse mitään pelätä. Mutta minä olen täällä tätien kasvattina. Jos he ovat tyytymättömiä minuun, lähettävät he minut kotiin. Ja tiedätkö, minkälaista minun kodissani on? Köyhyyttä ja puutetta, kahdeksan lasta ja isä, joka — — —
Hän sulki äkkiä suunsa ja katsoi Ullaa arasti.
— Joskus vihaan koko maailmaa, puhui hän edelleen kiihkeästi. Vihaan tätejä, vihaan kotiani, sinuakin vihaan, koska tädit pitävät sinusta enemmän kuin minusta. Täällä olen elänyt heidän kasvattinaan, heidän palvelijanaan. Olen lukenut heidän tahtonsa silmistä kuin koira, olen palvellut heitä kuin orja, ollut nöyrä ja matelevainen. Olen vain viisitoistavuotias, mutta elän vanhan ihmisen elämää. Minulta vaaditaan nöyryyttä ja kiitollisuutta joka hetki, ja minä olen kiitollinen, kiitollinen ja nöyrä. Sitten yhtäkkiä tulet sinä tänne, sinä Ulla, sinä et mielistele, sinä puhut suusi puhtaaksi, naurat ja lasket leikkiä, täti Johannallekin. Sinä et pyri heidän suosioonsa, ja kuitenkin he rakastavat sinua. Miksi? Sitä olen usein pohtinut.
Ulla oli kuunnellut toisen puheryöppyä hämillään ja neuvotonna.
— Minähän olen heidän sukulaisensa, sopersi hän avutonna.
Rakel pudisti päätään.