— Ei se ole yksin syynä. Minä en käsitä sitä, jatkoi hän väsyneesti. Lopulta kai käy niin, että pitävät sinut ja hylkäävät minut.
Ullan mieli kävi apeaksi. Aamun valkeat, kirkkaat ajatukset tuntuivat loittonevan. Oliko maailma sittenkin vain synninlaakso?
— Mitä tuijotat? kysyi Rakel kärsimättömästi.
Ulla nousi lähteäkseen. Rakel asettui hänen tielleen.
— Minne menet? Kielimäänkö?
— Ole huoleti, en aio kertoa kenellekään.
Rakelin ilme oli äkkiä muuttunut. Hän oli taas entinen nöyrä, mallikelpoinen Rakel.
— Lupaa, ettet kerro koskaan, et ainoallekaan ihmiselle, mitä nyt olen puhunut, pyysi hän. Olin hullu. Tulen välistä sellaiseksi. Oi päätäni, pääparkaani!
Hän heittäytyi tuolille, laski päänsä pöydälle ja purskahti kyyneliin. Hänen itkunsakin oli rakelimaista, hiljaista, katkeraa, salattua itkua.
Ulla seisoi tyrmistyneenä vieressä, noin hän ei ollut kuullut kenenkään itkevän. Hän kosketti arasti Rakelin olkapäätä.