— Älä, älä, Rakel, älä itke.
Rakel torjui hänen kätensä, nousi nyyhkyttäen ja poistui keittiöstä nenäliina silmillä.
Ulla katseli tummunein silmin hänen jälkeensä.
Tämä oli surua. Todellista, syvää surua.
Rakel rukka. Hänelle täytyi olla hyvä.
YHDESTOISTA LUKU.
Vaava Lundin isä oli kaupungin mahtavin mies. Vaava oli täysin tietoinen perheensä vallitsevasta asemasta. Kun hän liikkui kadulla, lepäsi hänen pikkusievillä kasvoillaan vakava varmuus siitä, ettei kaupungissa ollut toista hänen vertaistaan tyttöä. Hän tiesi, että jokainen pesumummokin pienessä kaupungissa, tunsi "pormestarin Vaavan" ja tämä tietoisuus antoi hänen astunnalleen erikoisen poljennon.
Koulutoverit ihailivat häntä. Pikkuporvarien ja käsityöläisten tyttäret olivat onnelliset, jos pormestarin Vaava joskus suvaitsi pistää kätensä heidän kainaloonsa. He ihailivat hänen somia pukujaan, hänen hienoja hattujaan ja ennen kaikkea hänen kotiaan, valkoista pormestarintaloa puutarhoineen, huvihuoneineen. Tyttöjen rohkeimpia unelmia oli päästä Vaavan luo vieraisille. Pormestarinna oli ylpeä ja arvostaan pitävä nainen, joka ei avannut kotiaan kenelle tahansa. Mutta ne tytöt, joita Vaava kulloinkin erityisesti suosi, sekä kaupungin arvohenkilöitten tyttäret kutsuttiin säännöllisesti Vaavan nimi- ja syntymäpäiville, ja kerran vuodessa, joulun pyhinä, tanssittiin pormestarin suuressa salissa. Silloin tuli vieraita aina lähikaupungista, ja näistä tanssiaisista uneksittiin monta viikkoa aikaisemmin, ja jälkeenpäin mistä riitti keskustelua yhtä kauan.
Pientä, arkaa Rakelia Vaava kohteli ylimielisen suojelevasti. Rakel oli tuollainen nöyrä, palveleva olento, jota saattoi juoksuttaa milloin tahansa ostamaan karamelleja tai leivoksia, kun koulussa tuli makeisnälkä. Sitäpaitsi oli viisainta pysyä hänen kanssaan hyvissä väleissä, saattaisihan tapahtua, että hän kielisi Sandin neideille. Ja Vaavan omallatunnolla oli monta pikkuseikkaa, joista hän ei olisi suonut tiedon kulkeutuvan opettajien tai vanhempien korviin. Rakelille saattoi silloin tällöin lahjoittaa kauniin kiiltokuvan, värillisen silkkinauhan tai pienen hajuvesipullon. Hän oli niistä kiitollinen ja Vaavalle uskollinen.
Mutta Ulla Sandiin ei Vaava oikein tiennyt miten suhtautua. Ensi näkemältä hän oli tehnyt aivan mitättömän vaikutuksen. Tuollainen ujo, vaatimattomasti puettu maalaistyttö — hänet kai saattoi kuitata jollakin suosiollisella päännyökkäyksellä. Tosin hän oli Sandin neitien veljentytär ja siis tavallaan tärkeä henkilö, mutta järkevintä oli alusta alkaen sijoittaa hänet oikeaan paikkaan — Keskinkertaisten luokkaan.