— Vaavako ikävä!
Sitä ei Rakel koskaan ollut tullut ajatelleeksi.
— Hänhän juttelee melkein aina ja osaa kertoa niin paljon huvittavia asioita.
— Minua ne eivät huvita, selitti Ulla. Hänellä ei ole rahtuakaan mielikuvitusta. Ja sitä paitsi hän on ilkeä. Hän nauraa maisterille ja pilkkaa neiti Pfefferin kuluneita vaatteita. Sellainen on minusta plebeijimäistä.
Rakel tuijotti sanatonna Ullaan. He olivat juuri lukeneet Rooman historiaa ja opettaja oli selittänyt patriiseja ja plebeijejä erottavaa syvää kuilua.
Sanoa Vaava Lundia plebeijimäiseksi? Häntä — pormestarin tytärtä, joka tavallisen ihmisen käsityksen mukaan oli patriisi jos kukaan!
Ulla oli tosiaan sanomattoman koppava ja ollakseen.
Joku Keskinkertaisista oli kuullut Rakelin ja Ullan sananvaihdon, ja pian kulkeutui ihmeellinen juttu aina Huomattavien korviin. He olivat vimmoissaan ja vaativat Ullaa tilille.
— Eikö teistä sitten ole plebeijimäistä, toisin sanoen alhaista, pilkata köyhiä ja vanhoja? kysyi Ulla rauhallisesti. Meillä kotona ainakin opetettiin niin.
Tytöt olivat hämillään. Tohtorin Elsa väänsi helmisormustaan ja katseli neuvotonna Vaavaa, joka hehkuvin poskin istui ikkunalla takoen seinää pienillä, somilla jaloillaan.