— Etkö sitten koskaan itse naura toisille? kysyi Ninni terhakasti.
Ulla mietti.
— Köyhille ja vanhoille en koskaan ole nauranut, mutta typerille kyllä, virkkoi hän hitaasti. Ja oikeastaan se ei ole sen parempaa, lisäsi hän vilkkaammin.
Hän mietti vielä hetkisen, sitten hän astui Vaavan tuo.
— Suo minulle anteeksi, Vaava.
Vaava keikahutti sievää ruskaansa, eikä ollut näkevinään Ullan ojennettua kättä.
— Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin, tokaisi Tehilla Hartonen.
Tytöt purskahtivat nauruun. Vaavakin naurahti.
Hän hypähti alas ikkunalaudalta, pisti käsivartensa Elsan kainaloon ja lausui olan takaa huolimattomasti Ullalle.
— Minusta on yhdentekevää, mitä ajattelet, en kanna sinulle siitä kaunaa. Saat mielelläsi syntisi anteeksi.