Seuraavana päivänä sanoi Helena West Ullalle, kun he molemmat juoksivat alas koulunportaita:
— Ole hyvä ja tule meille tänään iltapuolella. Se olisi niin hauskaa.
Ulla kiitti mielissään ja hiukan ihmetellen. Helena West oli orpo ja asui setänsä, apteekkari Westin luona. Tämä oli pitkä, jäykkä herra, jonka tuuhea poskiparta ja iso, vino nenä aina olivat herättäneet Ullassa vilpitöntä kunnioitusta. West oli vanhapoika, taloutta hoiti hänen äitinsä, pieni, sileätukkainen, litteäkasvoinen mummo. Apteekkarinväki eli hiljaista, eristettyä elämää. Apteekkari itse otti kyllä osaa kaupungin herrojen whistiseuraan ja piti silloin tällöin kutsujakin, mutta vanhaa rouvaa ei näkynyt muualla kuin kirkossa ja lähetysompeluseurassa. Harvoin Helena kutsui luokkatovereitaan kotiinsa.
Ulla oli kuvitellut Helenan kotia kolkoksi, jonkinlaiseksi luostariksi, jossa ankara isoäiti istui mykkänä kutomassa sukkia pakanoille, ja apteekkari käyskenteli huoneesta toiseen toruskellen apteekkiapulaisiaan ja Helena rukkaa.
Hiljaista ja äänetöntä apteekkitalossa olikin. Kaikki Westit olivat harvapuheisia ja lausuivat sanottavansa matalalla äänellä. Mutta kolkkoa ei siellä ollut, vaikka vieras ehdottomasti hiljensikin ääntään ja astui varovasti, jottei askelten kopina häiritsisi hiljaisuutta. Vanha isoäiti istui pehmeässä, korkeaselkäisessä nojatuolissa kuten isoäidin tuleekin, ja vanha kurttuinen palvelija kepsutteli toimekkaana kahvipöydän ääressä.
Helenan huone oli ihastuttava. Ikkunan edessä oli pieni kukkapöytä kukkineen, nurkassa kaappi, jossa säilytettiin kaikki hänen lelunsa, varmaankin siitä asti kuin hän oli pieni kapalovauva. Siinä oli pieniä koiria ja porsliinikissoja, oli somia lippaita ja helmirasioita, pelejä ja värilaatikoita. Helena ei tietysti koskaan ollut särkenyt mitään lelua. Ja kyllä Lotti olisi ihastunut nähdessään Helenan nukkekaapin. Se oli varmasti yhtä hyvässä kunnossa kuin sinä jouluna, jolloin joulu-ukko oli sen hänelle lahjaksi tuonut. Nuket istuivat suorina pitkin seiniä, pöytäkalustot olivat ehjinä pienillä hyllyillään, huonekalut sirot ja moitteettomat.
Ulla hymyili.
— Ollapa Lotti täällä, sanoi hän, tällaista nukketaloutta hän ei ole voinut uneksiakaan.
— Kuka on Lotti?
Tietysti Ullan nyt täytyi kertoa Lotista ja Mossesta ja koko Pikkupappilan väestä, pikkupojista ja Martasta ja Liisistä, joka aina vain luki ja aikoi tulla hirveän oppineeksi, melkein kuin miehet.