Ja lopuksi hän jutteli Markista, joka rakasti viuluaan enemmän kuin mitään muuta, ja joka oli saanut äitipuolen.
Helena kuunteli, kuunteli ja pyysi lisää.
— Kerro vielä. Sinä juttelet niin hauskasti. Katso, minulla ei koskaan ole ollut veljiä eikä sisaria. Isäni ja äitini kuolivat, kun vielä olin aivan pieni. Olen elänyt täällä, tässä vanhassa talossa isoäidin ja sedän kanssa, niinkauan kuin muistan.
He istuivat talvi-illan hämärässä käsi kädessä. Takassa paloi hiljainen hiillos, he katselivat sen hehkua, ja molemmista tuntui, kuin he nyt vasta olisivat nähneet toisensa ensi kerran.
— Kirjoitatko sinä runoja? kysyi Helena kuiskaten.
Ulla hymyili hämillään.
— Miten sen arvasit?
— Minusta vain tuntui siltä. Minäkin kirjoitan joskus. Eilen sepitin laulun. Tahdotko kuulla sen?
Oi, kuin tuntuu katkeralta tää, kun ei ole ketään ystävää. Kaiho täyttää syömmen ainiaan, rauhaa, lepoa ei milloinkaan.
— Laulan sen samalla nuotilla kuin "Mustalaiseks olen syntynyt". Se käy aivan hyvin.