Pikkupappilan arkihuoneessa oli kiirettä ja touhua. Pitkällä pöydällä oli läjä vastasilitettyjä, uuden uutukaisia liinavaatteita. Ja yhä vielä kiersi Ida Martonen, pitäjän liinaompelijatar, ompelukonetta, hermostuneesti tiuskaisten, jos lapset uskaltautuivat lähettyville.
Ommeltiin Minnan myötäjäisiä. Häät oli määrätty vietettäväksi neljäntenä joulupäivänä. Jouluillan tahtoi Minna vielä olla vanhassa kodissa.
Lapset olivat nyreissään. Heidän mielestään joulu joutui lapsipuolen asemaan.
— Ei ajatella muuta kuin häitä ja lakanoita ja liinavaatteita, valittivat Kaarlo ja Lauri. Tuskin me saadaan joululahjojakaan.
— Kyllä saatte, jos olette kiltit, lohdutti Martta. Mutta pahoille pojille ei joulu-ukko tuo mitään.
Kaarlo naurahti ovelasti. Hän oli jo ratkaissut joulu-ukkoarvoituksen, mutta Lauri oli ääneti. Hän sekä uskoi että epäili.
— Lauri ei ainakaan saa mitään lahjoja, ennenkuin hän oppii lukemaan, selitti Lotti. Ajatelkaas, hän on jo seitsemän vuoden vanha eikä vielä lue selvästi.
Laurin huulet vapisivat.
— Minä en aiokaan oppia lukemaan. Minusta tulee seppä.
— Oho, etkös luule seppien tarvitsevan osata lukea. Isä ei päästä sinua rippikouluun, ellet osaa lukea. Saat istua laiskanpenkillä ja jalkapuussa kirkon porstuassa. —