Agata täti totteli, kuten hän jo neljäkymmentäviisi vuotta oli totellut päättäväistä ja omatahtoista sisartaan.
Sofia taapusti katupeilin luo. Hän oli kesän kuluessa lihonut koko joukon, oli käynyt entistään mukavuuttarakastavammaksi ja kärttyisemmäksi.
— Hänen pitäisi kohta olla täällä, mutisi hän ja katseli kadulle. Äkkiä hänen silmänsä alkoivat loistaa, ja hymy pehmitti ankaroita kasvonpiirteitä.
— Siinä hän on. Riennänpä vastaanottamaan, ennenkuin Agata, se hupsu, ehättää edelle.
Odottamattoman ketterästi hän pyörähti eteiseen, sieppasi villahuivin harteilleen ja kiirehti portaita alas kadulle.
Mutta postikellon tuttu kilinä oli jo kutsunut portille Johanna tädin ja Rakelin, ja koulun puolelta ryntäsi Agata heiluvin hapsin.
Ulla heilutti istuimeltaan postinkuljettajan vierestä kättään tervehdykseksi. Hän oli ruskea ja pölyinen, hattu oli miltei niskassa ja hiukset oli tuuli pörröttänyt kasvoille.
— Päivää! Päivää! Ja terveisiä Pikkupappilasta. Ja tässä on Johanna tädille kakku, jonka Martta on leiponut. Ja Sofia tädille äiti lähetti uusia lääkkeitä reumatismia vastaan. Ja Minna lähetti Agata tädille oikein sievän sohvatyynyn, jonka hän itse on ommellut. Se on sellaista uudenaikaista ompelua. Ja, Rakel, sinäkin saat jotain, katsopas. Hatinen, antakaa minulle se kori.
— Täällä on kaikki korit ja laukut, mutisi postimies. Mutta vieläköhän se mahtaa elää?
Sillä aikaa kuin tädit ja Rakel noukkivat lukemattoman joukon matkakapineita postimiehen kärryistä, hääri Ulla salaperäisenä säkkivaatteella peitettyä vasua aukaisten.