— Se liikkuu! huusi hän. Kyllä se elää, Hatinen. Sanoinhan minä. Se nukkui vain. Hei, nyt se tulee. Voi, voi, voi!
Kuului vingahdus, pari kimakkaa haukahdusta, läpitunkeva kirkaisu — ja Sofia täti istui kadulla, musta pitsimyssy vinossa, käsivarret ja sääret levällään.
Mutta pieni koiranpentu hyöri kuin väkkärä kadulla. Milloin se oli Agata tädin hameissa, milloin hyöri se Johanna tädin jaloissa tai hyökkäsi Rakelin kimppuun. Sitten se hulluna ilosta päästyään pitkästä vankeudestaan lensi kuin nuoli pitkin katua ja katosi teille tietymättömille.
— Aah, ähki Sofia täti. Menkää noutamaan lääkäriä. Tai elkää menkö, minä kuolen kumminkin, on turha suorittaa kalliita lääkärinmaksuja. Oi, oi, ainakin kolme kylkiluuta on poikki ja oikea jalka sitäpaitsi. Ulla, onneton olento, näinkö palkitset vanhojen tätiesi rakkauden ja huolenpidon? Oi — oi! Agata, sinä houkka, juokse noutamaan hermotippoja vai aiotteko antaa minun kuolla keskellä katua katupoikien töllisteltävänä.
Sekavana rykelmänä häärivät peljästyneet sisaret ja kalpea Ulla voihkivan Sofian ympärillä. Rakel oli kadonnut ja palasi pian pieni pullo kädessä.
— Kas tässä, täti, ottakaa, siinä on kamferttitippoja. Ne tekevät hyvää tädin sydämelle.
Sofia täti kulahutti lasinsisällyksen suuhun ja loi hyväksyvän katseen Rakeliin.
— Olen aina sanonut, että siinä tytössä on pontta. Te toiset olisitte antaneet minun kuolla sormeanne liikuttamatta. No, aiotteko nostaa minut ylös?
— Ehkä tarvitset paarit, rakas sisar? sanoi Agata nyyhkyttäen.
— Paarit! Kaikkea sinä hupsit. Kas siinä tulee Marttiska, parahiksi. Auttakaa minua kainaloista, Marttiska, pystyyn. Älkää vaikeroiko, ihminen. Tämmöistä voi tapahtua kenelle tahansa, kun hulluja koirarakkeja kuljetetaan penikulmain takaa peloittamaan vanhoja ihmisiä.