— Homeopatiaa, arvoisa neiti. Ihmiskunnan pelastus ja onnenlähde. Kuuluisan tohtori Hahnemannin nerokas keksintö ja kaikkien lääkitysmyrkkyjen surma.
Sofia täti maisteli varovaisesti. Hän oli eläessään käyttänyt lääkkeitä yksinään enemmän kuin kymmenen henkeä yhteensä. Tämä oli taas jotain uutta ja erikoista. Hän tunsi elinvoimansa palaavan. Ihmeellistä!
— Homeopatia, toisti hän puoliääneen. Jaa-a, maisteri Mennander. Luulenpa, että se virkisti. Minusta siinä tuntui lievä kamfertin ja Thilemanin tippojen maku? Ehkä siinä oli kumpaisiakin?
— Homeopatian olemus ja kokoonpano on salaisuus, jonka vain harvat tuntevat, sanoi maisteri Mennander juhlallisesti.
— Jokohan ruvettaisiin neitiä ylöskoettamaan? esitti Marttiska.
— Tietysti. Mitä siinä turhia aikailette? Tarttukaa käsiksi vain. Ei, ei, herra maisteri. Älkää te koskeko minuun. Oppilaani saattaisivat nähdä.
Suurella vaivalla ja voimainponnistuksella saantiin Sofia tädin raskas olemus vihdoin pystyyn Marttiskan ja Johannan avulla.
Ulla seisoi kuin kivettyneenä ääressä. Olikohan Sofia täti katkaissut jalkansa tai kätensä? Huh, sydän takoi ja hakkasi rinnassa kauheasti. Ajatteles, jos hän oli saattanut tädin raajarikoksi ajattelemattomalla teollaan! Ehkä kyttyräselkäiseksi tai rammaksi.
Jumalan kiitos, jalat eivät ainakaan olleet poikki — eivätkä käsivarretkaan, hän liikutti niitä.
Hiljakseen liikkui kulkue portaita ylös. Etumaisena Sofia täti, jota Marttiska ja Johanna täti tukivat kainaloista. Sitten Rakel lääkepullo kädessä ja viimein itkevä Ulla, jonka hartiain ympärille Agata täti lohduttaen oli kiertänyt käsivartensa.