Maisteri kohotti hattuaan ja jatkoi matkaansa.
Sofia täti kuljetettiin omasta määräyksestään istumaan keinutuoliinsa. Sinne päästyään hän perinpohjin tunnusteli pohkeitaan, nilkkojaan, käsivarsiaan ja kämmeniään.
— Näyttää siltä, lausui hän sitten päätettyään tutkimuksensa, että kaikki jäseneni ovat ehyet. Kiittäkäämme siitä Herraa. Ulla, tule tänne. Ulla läheni niiskuttaen, onnettoman näköisenä.
— Ulla, veljenitytär, mikä oli tarkoituksesi tuodessasi tuon hullun rakin tänne?
— Minä — minä tahdoin antaa sen Rakelille. Sain sen Henrik Gyllenheimiltä. Se on oikea rotukoira. Ja hirveän viisas.
— Siltä näyttää, julisti Sofia täti katkerasti.
— Se oli niin villi, kun sen oli täytynyt olla vasussa niin kauan aikaa. Voi, tätikulta, olen hirveän onneton. Täti antaisi anteeksi.
— Ulla, annan sinulle anteeksi katsoen siihen, ettet ollut aikonut tahallisesti minua loukata. Mutta rakkia en tahdo tähän taloon. Pysyköön se poissa silmistäni.
Pieni pahantekijä löydettiin sittemmin postinkuljettaja Hatisen pihalta, jossa se herätti kokoontuneen lapsilauman riemua veikeillä kujeillaan. Postinkuljettajan poika toi sen Ullalle illalla ja Ulla juoksutti sen apteekkiin Helenan luo. Helenan kesy kaniini oli tapaturmaisesti kuollut pari päivää aikaisemmin, ja hän suostui ilomielin ottamaan pennun omakseen.
Mutta tätilässä saavutettiin mielentasapaino vasta sitten, kun Johanna täti kattoi kahvipöydän, jonka keskellä kirkas kuparipannu ja tuoksuvat piparkakut haihduttivat kaikki surut ja ikävät muistot. Rakel lähetettiin noutamaan everstinnaa ja Fransiska neitiä. Mieliala oli leppeä ja rauhallinen, kuten ainakin myrskyn jälkeen.