— Mutta minne se maisteri hävisi? ihmetteli Agata täti. Olisi hänenkin pitänyt saada kahvia.
— Te annoitte tietysti hänen lähteä niine hyvineen. Sellaista tässä talossa aina on. Ellen minä pidä huolta asioista, ei niistä tule mitään, torui Sofia täti.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Syksy oli käsissä ja sen tuomat pimeät illat. Nyt oli hauska tehdä käsitöitä kattolampun valossa pyöreän pöydän ympärillä. Tätien sormet liikkuivat sohvatyynyissä, pitsiliinoissa ja antimakasseissa. Agata täti kierteli kaikki kaupungin lanka- ja rihkamakaupat, valikoi lankoja ja kanavaa kirjo-ompelua varten, pohti malleja ja näki unta ruusukiehkuroista ja lehtiryhmistä.
Sofia täti kutoi mieluimmin sukkia, rannikkaita ja kintaita. Hän valitti leiniä ja kirjoitti joka päivä pieniä kiukkuisia kirjelippuja apteekkarille, jonka lääkkeet hänen mielestään olivat paljasta roskaa. Hän muisteli maisterin homeopatiaa ja teki lopuksi ratkaisevan päätöksen.
— Ulla, sanoi hän, sinä saat tänä iltana mennä maisteri Mennanderin luo. Pyydä häntä huomenna tänne iltapuolikahville. Tahdon neuvotella hänen kanssaan.
— Kouluasioistako, Sofia?
Agatan äänessä oli hitunen ihmetystä. Sofia ei koskaan ennen ollut neuvotellut maisteri Mennanderin kanssa. Hän piti kuten muutkin kaupunkilaiset maisteria naurettavana vanhanapoikana.
— Saat nähdä huomenna, vastasi Sofia täti salamyhkäisesti. —
Ulla lähti iloisena matkaan. Iltapäivät kävivät usein yksitoikkoisiksi tätien seurassa. Rakelista ei ollut paljonkaan iloa, hän oli harvapuheinen ja juro.