"Ennenkuin täällä kaupungissa puhkeaa sekasorto… epätoivo… ja nälkä… minä pyydän teitä…"
Hän keskeytti hengästyneenä. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän heittäytynyt hänen jalkoihinsa saadakseen hänet uskomaan, että hän tahtoi pelastaa hänet.
Kiihtymyksessään ja surussaan tunsi hän Ainen katseen polttavan itseään. Sitten kuuli hän hänen äänensäkin, hiljaisen, hieman väsyneen äänensä:
"Mitä te oikein tahdotte minusta? Minähän tuskin tunnen teidät!"
"Aina siitä asti kuin olen tiennyt nämä seikat…" nyt oli kuin olisi puhunut vain hänen harras kielensä ja hän itse oli kuunnellut — "olen ajatellut ainoastaan sitä kuinka voisin pelastaa teidät… Ja aina tähän asti… olen ajatellut vain teitä…"
"Te… minua…"
"Minä tiedän, te sanotte edelleen, että ette minua edes tunne… tai vain hyvin vähän. Mutta minä… minä en tiedä mitään muuta kuin teidät… eihän ole väärin, että minä ajattelen teitä, en ole teitä milloinkaan vaivannut… ja nyt minä tahdon pelastaa teidät!"
Aine katsoi häntä hetken. Hänen äänensä tulinen sävy vaati vastaamaan.
Sentähden virkahti hän:
"Minä menen naimisiin… Marian 27974:n kanssa."
Alfred taivutti päänsä. Hänen tuskainen äänensä oli painunut: