"Minä tiedän… tiesin sen sanomattakin. Mutta se ei tee mitään! En ole koskaan ajatellut, että te… minä en vaan voi nähdä teidän tuhoutuvan… siinä kaikki!"
Aine oli vaiti ja katsoi häneen hämillään. Hänen mieleensä muistui satu, vanha satu prinssistä, joka vapautti kuninkaantyttären suuresta vaarasta. Sellaista voi siis olla todellisuudessakin! Sellaista voitiin elää… elää A 15:ssä?
Ja ihmeellisessä haavemaisessa kaipauksessaan, joka valtasi hänet kuin suloinen tuoksu, unohti hän kokonaan, että kysymys oli vaaroista, häviöstä ja kuolemasta. Vasta Alfredin ääni herätti hänet jälleen tajuntaan.
"Eikö totta, Aine, te olette ajatellut sitä! Te tulette kanssani! — Te ette pidä minua valehtelijana… tai haaveksijana…"
Uni särkyi kuin kultainen lanka.
"En tiedä, mitä teen", sanoi neito epävarmasti. "On vaikeata uskoa kaikkea tätä, mitä olette kertonut. Eikö isäni pitäisi ensimäisenä tietää siitä… ja Marianin?"
"Teidän isänne tietää sen varmasti."
"Minä menen Marianin kanssa naimisiin", jatkoi tyttö itsepäisen lapsen tavoin. "Jos vaara uhkaa, tietää hän luonnollisesti, mitä on tehtävä. Hänhän on sangen viisas…"
Hänen sanansa olivat Alfredista kuin kylmä sade. Hän tunsi nyt suurta vihaa Mariania kohtaan.
"Marian ei aavista mitään", alkoi hän jälleen selittää, "ja mitä hän voisi saada tietää, olisi parhaassa tapauksessa vain murto-osa siitä, mitä minä tiedän. Sellaisissa asioissa ei ajattelut auta mitään. Ja hän ei usko niitä. Kun ollaan niin pitkällä, täytyy meidän pelastaa hänetkin sensijaan että hän pelastaisi muita."