"Minä en ajattele asiaa niin."
"Tehkää, Aine, niinkuin vieras teitä neuvoo! Te olette niin kaunis… niin hento… Te ette voi kestää sadattaosaa siitä, mitä tulee tapahtumaan… minkä täytyy tapahtua! Säälikää itseänne!"
"Minä olen hyvin väsynyt… kenties… kuolenkin sitten…" Aine sulki silmänsä. Hänen valkeat poskensa olivat yhä kalvenneet, ne olivat kuin läpikuultavaa helmikorua.
Sitten aukaisi hän vielä silmäluomensa.
"Jos jotain tapahtuu… menkää Marianin luokse! Ei, hän tulee aivan pian tänne… Sanokaa hänelle…"
Hänen kalpeat kasvonsa vaipuivat sivulle. Huuletkin olivat nyt kelmeät, ja vain läpinäkyväin silmäluomien kautta heijastui silmien kirkkaus.
Hän hengitti hiljaa ja verkalleen. Höllästi kuin riippuva helmiketju lepäsivät hänen kätensä vihreän silkin poimuissa.
Alfred huomasi hänen nukahtaneen.
Mutta hän näki myös, että hän oli todellakin sairas, sairas niinkuin tuona iltana keinotekoiset kukat, jotka hitaasti kuolivat hänen silmiensä edessä.
Eikö hän ollut veretön kuin kuihtuvat liljat?