Varovasti kumartui Alfred hänen ylitseen.
Halu temmata hänet syliinsä ja viedä mukanaan valtasi hänet äkkiä niin voimakkaana, että hänen oli vaikeata torjua sitä.
Kukapa sen tiesi… hän oli niin herkkä ja äärettömän hienostunut — ehkäpä hän tunsi jo alkua ilmahäiriöistä? Ehkä hän tuhoutuisi jo ennen varsinaista onnettomuutta? Mitä pitäisi tehdä?
Hän teki jonkinlaisen hämärän päätöksen jäädä odottamaan Mariania. Se voisi olla kyllä epähienoa ja kiellettyä tässä seurapiirissä — mutta mitäpä siitä! Äkillisellä kauhulla havaitsi hän itsekin, kuinka perin yhdentekevää se nyt hänelle olikaan!
Hänhän tahtoisi kuitenkin, jos vain tuo toinen auttaisi häntä, pelastaa
Ainen!
Hän läksi hiljaa huoneesta ja istuutui etuhuoneessa eräälle patjatuolille.
Täällä voisi hän aivan hyvin tavata Marianin.
Huoneen täydellinen hiljaisuus painosti häntä. Hän istui puoliksi suljetuin silmin ja yhteenpuristetuin huulin ja naputteli sormillaan hermostuneesti autinonsa ohjauslaitteeseen.
Opaalinväristen ikkunalevyjen kautta loi pilvetön taivaankaari valoaan huoneeseen. Se näytti iskevän silmää kuin tunnoton epäjumalankuva, joka uhrinsa ylitse hymyilee maailmalle. Ja nyt kesken tuskaisia ajatuksiaan muisti Alfred, ettei hän ollut nähnyt pilviä kuukauteen eikä havainnut mitään vesisadetta…
Silloin tuli Marian.